Persona - naisen naamio (1966)

Ingmar Bergmanin 1960-lukua sävyttävät mustan ja valkean kontrastit sekä Fårön kivikkoiset maisemat. Synkkien uskontoteemaisten elokuvien jälkeen Bergman sukelsi syvemmälle ihmisen psyykeeseen, ja ensimmäisenä syntyi tutkielma kahden naisen sisimmästä. Persona - naisen naamio käsittelee naiseutta, identiteettejä ja niitä naamioita (lat. persona), joiden avulla heijastamme haluttua minuuttamme muille ihmisille.

Persona - naisen naamio kertoo sairaanhoitaja Almasta (Andersson), joka saa hoidettavakseen mykäksi ryhtyneen kuuluisan näyttelijän Elisabeth Voglerin (Ullmann). Alma aloittaa hoitosuhteen pirteänä omana itsenään, mutta Elisabethin seura paljastaa pintakerroksen alla piilevät tunnot. Samoin Alman seura sulattaa Elisabethin ulkokuoren. Suhde saa syventyä kaikessa rauhassa hiljaisella saarella, jossa Elisabeth ja Alma asuvat kahdestaan.

Psykologinen kertomus on kaikkinensa onnistunut, mutta erityisesti Persona puhuttelee visuaalisuudellaan. Liki jokainen kuva on järjettömän upea ja yksinkertaiset elementit laskostuvat tyylikkäiksi kerroksiksi. Kamera on paljastava katse, joka riisuu naamiot ja näkee roolien lävitse. Osansa työssä on toki kaikkensa antavilla näyttelijöillä: Bibi Andersson kuului jo Bergmanin vakiokaartiin ja Personan myötä siihen liittyi myös Liv Ullmann.

Pisteytys:

10/10