8 x Halloween: osa I (Candyman, 1992)

It was always you, Helen...

Kauhujen kuukausi on täällä, joten toki sitä täytyy viettää vuodenaikaan soveltuvia elokuvia katsoen. Kuun kuluessa katson kahdeksan kauhuelokuvaa, joista julkaisen tekstit tiistaisin ja perjantaisin. Kahdeksan kauhun kollaasiin valikoituneet elokuvat on valittu jokseenkin satunnaisotannalla. Mukana on jotain tänä vuonna ja tällä vuosikymmenellä ilmestynyttä, jotain useiden vuosikymmenten takaa ja pari ysärifilmiä. Leffat ovat 1001-listan ulkopuolelta noukittuja ─ ensimmäistä lukuunottamatta. Se kun on roikkunut katselulistallani jo ennen muuattakin 1001-projektia pienen ikuisuuden, ja varsinaiseen listan mukaiseen katseluvuoroon on tässä vaiheessa toinen mokoma... Uusintakatselu odottaa siis jossain siellä hamassa tulevaisuudessa.

Kauhukuun ensimmäinen leffa valikoitui katsottavaksi henkilökohtaisen kauhuhistoriani perusteella. Mikäli ei lasketa Rölli-peikon seikkailuita (joita pikkukakkosiässä pelkäsin kuollakseni), ensimmäisen kauhuelokuvakokemukseni sain muistini mukaan viiden tai kuuden vuoden iässä. Asiaan kuuluvalla tavalla hiippailin salaa olohuoneeseen nukkumaanmenoaikani jälkeen, ja onnistuin näkemään tuosta kiehtovan pelottavasta elokuvasta yhden kutkuttavan karmean vilauksen (ks. kuva alla) ennen kuin lapsenlikkana toiminut isosisko passitti minut takaisin petiin. Sainpa tästä kuitenkin mehukasta kerrottavaa päiväkodissa ja tein kaverit kateellisiksi. En ole kuitenkaan tullut katsoneeksi tuota mieleeni piirtynyttä elokuvaa varttuneemmalla iällä, ennen kuin nyt.

Ohjannut Bernard Rose

USA 1992, 99 min.

Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Virginia Madsen, Tony Todd, Kasi Lemmons

Urbaanilegendoita tutkiva Helen Lyle (Madsen) manaa vahingossa esiin koukkukätisen tappajan Candymanin (Todd). Tarinan mukaan Candyman nimittäin ilmestyy hänelle, joka sanoo tämän nimen peilille viisi kertaa. Viattomien verta vuodattava mies ei kuitenkaan tällä kertaa saavu tekemään surmatöitään välittömästi, vaan alkaa piinata Heleniä vielä karmivimmilla tavoilla.

Allekirjoittaneen positiivisesti yllättänyt Candyman hyödyntää urbaanilegendojen ideaa varsin hyvin. Tosin vaikka tarina pohjimmiltaan on onnistunut, elokuvan toteutuksessa on hivenen horjuvuutta. Helen Lylekin on päässyt urallaan ihmeen pitkälle ilman minkäänlaista tutkimusetiikkaan paneutumista. Mutta ehkä Helenin hieman epäeettiset metodit viittaavat toiseen mahdollisuuteen tulkita elokuvaa: jospa Candyman onkin vain tärähtäneen Helenin mielikuvituksen tuotetta?

Elokuvan hyytävä tunnelma syntyy Philip Glassin tunnelmallisista musiikeista sekä selkärankaan asti luikertelevista Candymanin kauhukuiskauksista. Tietenkin pelko voi jatkua myös elokuvan päätyttyä; taatusti melko moni 1990-luvun teini kuiskaili peilin edessä Candymanin nimeä ainakin sen neljä kertaa. Puhumattakaan niistä lukuisista kaverin kavereista, jotka näkivät takanaan jo häivähdyksen veristä kädentynkää... Hyvin menestynyt elokuva sai 1990-luvun kuluessa kaksi jatko-osaa, joskaan kumpikaan ei saavuttanut alkuperäisen Candymanin suosiota. Jatko-osia tuskin tulee katsottua, mutta tämän filmin äärelle palaa joidenkin vuosien vierähdettyä ihan mielellään.

Pisteytys: 7/10